Välimeren maista katsottuna Suomi on pohjoinen raja tuntemattomaan, loputtomien metsien ja järvien (ja hyttysten) rajamaa, jota voisi luonnehtia ”hic sunt dracones”. Mutta en ole lainannut Roger Caillois’n otsikkoa At the Heart of the Fantastic sen vuoksi; hänellä on mielessään jotain hieman erilaista, joka on mielestäni kiehtovaa: ”Sen sijaan, että etsisin sitä, mikä on tunnustetusti fantastista, etsin sitä, mikä on salakavalasti fantastista, joka usein piilee fantastisen ytimessä […] syrjäytyneenä tai vieraana elementtinä: toissijaisena fantastisena, fantastisena, joka on suhteessa fantastiseen”.
Tampere Biennalessa esitetään kolme teostani. Monte Altissimo jousiorkesterille on saanut inspiraationsa Carraran louhoksista ja Michelangelon vierailusta etsimään parasta valkoista marmoria (”homogeeninen, kiteinen, kuin sokeri”). Hän jopa haaveili veistävänsä suoraan vuoren huipulta! Olen veistänyt fantasiani Michelangelon fantasian sisään ja veistänyt hänet unelmoimaan vuoren veistämisestä. Musiikissa näkyy sekä taiteilijan ponnistelu että materiaalin kauneus, jotka yhdistyvät nousevaan spiraaliin.
Blond vénitien sellolle on kunnianosoitus italialaissäveltäjä Luigi Nonolle. Se kuvaa seesteisen, oranssissa iltapäivän auringossa kylpevän hetken Venetsian Fondamente Nuovessa – laiturissa vastapäätä San Michelen hautausmaasaarta, jossa Nono lepää. Barokkiaikaisesta viola da gambasta (ja Nonon äänimaailmasta) inspiroitunut musiikki syntyy laguunia muistuttavista aalloista; kun se kiipeää kohti ylöspäin harmonisessa sarjassa, viritys muuttuu epävakaaksi, sointiväri vääristyneeksi, rytmi juoksevaksi, vapauttaen lopulta raa’an potentiaalinsa. Yllätys: laguuni kätkee sisäänsä hirviön.
Olen kuvannut Contraplumaa Schubertin Impromptun ”villiksi uudelleen kirjoittamiseksi, jossa helmiäiskaskadit sekoittuivat päässäni Dürerin taideteoksen Wing of a Blue Roller kanssa […] täydellisessä tasapainossa nokkavasaran ja Oscar Petersonin jazzin välillä”. Kappale on sävelletty käänteisesti, monien valitsemieni viittausten kietoutumana. Pianon korkeimmassa rekisterissä oleva veistoksellinen, aggressiivinen kuvio avaa vähitellen sen kätketyt ominaisuudet: loistavat värit, kiltit harmoniat, groovaavat rytmit, jotka olivat aina läsnä, mutta eivät kuultavissa.
Uskon, että nämä kolme teostani sopivat Tampere Biennalen teemaan Muuttuvat maailmat. Ei siksi, että ne toimivat ikkunoina erilaisiin taiteellisiin maailmoihin, vaan siksi, etteivät ne ole kiinnostuneita todellisuuden väittämisestä. Se, mitä Roger Caillois kutsuu fantastiseksi fantastisen sisällä, on eräänlainen transformaatio, kumouksellinen tulkinta yksityiskohdasta, joka muuttaa kaiken.
Minä tarjoan vuoret ja auringonlaskut, hirviöt ja linnut (ja toisinaan myös vasarat), mutta niiden on elettävä mielikuvituksessanne. Kumouksellista kuuntelua ei tehdä ilman korvianne, eikä mitään muodonmuutosta tapahdu ilman mieltänne – fantastisen sydän on fantasia katsojan sydämessä.
Mikel Urquiza
Kuva: Rui Camilo