Säveltäjä Ilari Kaila on asunut ja työskennellyt säveltäjänä kolmessa eri maassa ja maanosassa. Blogissamme hän kertoo, miltä kansainvälisyys näyttää hänen silmissään.
Kun Tampere Biennale pyysi minua kirjoittamaan ajatuksia kansainvälisyydestä, huomasin festivaalin osuvan sopivaan hetkeen. Huhtikuussa tulee kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisestä matkastani Hongkongiin. Ennen kuin Hongkongista tuli kotikaupunkini, olin ehtinyt asua saman verran – pyöreät kymmenen vuotta – New Yorkissa: opiskella ja valmistua, löytää paikkani sikäläisessä musiikkielämässä ja yliopistomaailmassa, ja hankkia toisen passin.
Alun perin minut toi tänne kiinalaissyntyisen amerikkalaissäveltäjän Bright Shengin musiikkifestivaali, mistä seurasi lukuvuoden pituinen virka HKUST-yliopiston residenssisäveltäjänä. Pesti piteni ensin vuodella, sitten parilla. Tämä tuntuu olevan tavallinen tarina täällä: paikka tuntuu sitä viehättävämmältä mitä tutummaksi se käy, ja lähtöpäivä häipyy horisonttiin.
Vuosikymmenen jälkeenkin tässä lännen ja idän portiksi muotoutuneessa autonomisessa saarekkeessa on paljon uutta ja kiehtovaa, vaikka alusta saakka myös tuttua. Lintuperspektiivistä Hongkong näyttää viidakkoisen vuoriston keskelle rakennetulta New Yorkilta. Kummankin keskiössä on pieni, tiheään asuttu saari, jolla sijaitsee finanssikeskus pilvenpiirtäjineen.
Samaa henkeä on myös paikkojen monikulttuurisuudessa, ja korkeatasoisessa ja kosmopoliittisessa klassisen musiikin kulttuurissa. Täkäläistä ykkösorkesteria – jonka kanssa itsellänikin on ollut ilo työskennellä – luotsaa sattumoisin sama ylikapellimestari, Jaap van Zweden, kuin New Yorkin filharmonikkoja. Muusikon mieltä lämmittää se, miten tavallista musiikin opiskelu ja konserteissa käynti täällä on keskiluokkaisille perheille, samaan tapaan kuin se oli lännessä vielä 50- ja 60-luvuilla.
Inspiroivia projekteja ympäri maailmaa
Hongkongia suuremman kulttuurishokin aiheutti muutto Suomesta Yhdysvaltoihin vuonna 2004. Kontrasti Sibelius-Akatemiassa silloin vallinneen ”oikein ja väärin säveltämisen” ja New Yorkin kulttuurisen monenkirjavuuden välillä oli häkellyttävä ja vapauttava kokea. Lähdön syistä tulee aina silloin tällöin puhe erinäisissä Suomen musiikkielämän yhteyksissä edelleen, ja onpa asiaa puitu ohimennen julkisemmassakin keskustelussa. Niin tai näin, se on ollut yksinomaan hyvä asia.
Oman kokemukseni mukaan säveltäjälle on hyödyksi viettää pidempiä aikoja eri paikoissa. Vaikken ole asunut Suomessa vuosiin, projektit siellä jatkuvat ja erilaisia inspiroivia yhteistyömahdollisuuksia tarjoutuu – kuten esitys Tampere Biennalessa loistavien Marko Ylösen ja Henri Sigfridssonin kanssa. Samoin New Yorkissa monet itselleni merkittävimmät tilaisuudet alkoivat ilmaantua, kun asuin jo toisella puolella maapalloa. Ja musiikkimaailmassa Suomi on vielä maa, josta on hyvä olla kotoisin.
Välillä tulee pohdittua, että elämä saattaisi olla yksinkertaisempaa, jos se ei olisi jakautunut ihan näin monen eri maailmankolkan välille. Kolmen kotimaan ohella on vielä Intia, jonne olen matkustanut lähes vuosittain koko aikuisikäni. Alun perin lähdin opiskelemaan karnaattista musiikkia, ja siteet Chennaihin ovat ajan myötä vain syventyneet. Sen seurauksena on sattumoisin edessä äkkilähtö heti Biennale-konsertin perään, kun suuresti ihailemani lauluduo Ranjani ja Gayatri saapuvat Cosmopolis-festivaalille, jota luotsaan Hongkongissa kollegani Tim Pagen kanssa.
Muuttuvat maa(ilma)t
Tampere Biennalen teema on tänä vuonna ”Muuttuvat maailmat”. Hongkong on hyvin eri paikka nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Jos ulkoisesti jotkut asiat täällä assosioituivat mielessäni takaisin New Yorkiin, tuttua siinä oli myös se, missä määrin se muistutti pohjoismaista hyvinvointivaltiota – kulttuuripolitiikan, julkisten palveluiden ja myös kansalaisoikeuksien suhteen. Erityisesti viimeistä neljää vuotta ja Kiinan vaikutusta voisi kuvailla suomalaisille tutulla termillä ”routavuodet”.
Niin ovat muuttuneet myös Yhdysvallat ja Suomi. Viime kesänä pääsin konserttimatkalle New Yorkiin ensimmäistä kertaa sitten pandemian alun. Vaikka olin tietoinen siitä, miten koronavirus on vauhdittanut monia pelottavia kehityssuuntia, neljän vuoden kontrasti oli silti hätkähdyttävä. Kasvava inhimillinen kurjuus ja mureneva infrastruktuuri ovat silminnähtäviä – eikä New York ole erityisen räikeä esimerkki maan kaupunkien joukossa.
Huolestuttavaa kehitystä tapahtuu myös Suomessa. Hongkongin poliittisia levottomuuksia on uutisoitu lännessä laajasti, usein hyvästä syystä. Silti täältä katsottuna on vaikea sanoa, minkä kotimaani tulevaisuudesta pitäisi olla eniten huolissaan: Hongkongin vai Suomen, Yhdysvalloista puhumattakaan.
Taiteen ja taiteilijoiden paikka muuttuvassa maailmassa on, itseisarvonsa ohella, herkkä mittausväline yhteiskunnan tilalle yleisemmin. Tähän asiaan Kaija Saariaho otti koskettavasti ja väkevästi kantaa kaksi kuukautta ennen kuolemaansa, akateemikon arvonimen saadessaan. ”Kun katson markkinatalouden vallitsemaa maailmaamme, on joskus vaikeata olla miettimättä, kuinka monta uutta säveltäjäsukupolvea jälkeeni vielä tulee,” Saariaho kirjoitti kiitospuheessaan. ”Nykyisessä Suomessa kulttuuripolitiikkaa pidetään vähäpätöisenä sivuseikkana, jota säädetään ideattomasti ja luovutetaan markkinoille ja jopa äärioikeistolle.”
Saariahon sanoista kannattaa luovan työn tekijöiden muistuttaa itseään – ja kun pystymme, muistuttaa muitakin. Harva suomalainen taiteilija on saavuttanut samanlaista kansainvälistä asemaa. Puheenvuorossaan Saariaho ei kuitenkaan korostanut ovia maailmalle, vaan taidekoulutuksen ja -elämysten ovien ”lakkaamatonta avaamista” meille kaikille.
Ilari Kaila
Ilari Kailan teos Hum and Drum esitetään Marko Ylönen & Friendsin konsertissa torstaina 11.4. klo 19 Tampere-talon Pienessä salissa.
Blogiyhteistyössä Suomen Säveltäjät. 