Siirry sisältöön

1990-luku: vakiintumisen aika

Lehtileike 1990-luvulta

Alkuvuosien taloudellisista haasteista huolimatta Tampere Biennale vakiinnutti viimeistään 1990-luvun alkupuolella asemansa merkittävänä suomalaisena musiikkitapahtumana. Sen varmisti juhlien korkea taso ja maamme musiikin ilmaisullista rikkautta heijastanut ohjelmisto.

Säveltäjä Olli Kortekangas oli mukana Tampere Biennalen taustavoimissa vuodesta 1994 lähtien; samana vuonna myös Jouni Kaipainen kuului taiteellisiin asiantuntijoihin.

Usko Meriläinen pyysi minut mukaan tuomaan tietämystä nuoremmasta säveltäjäpolvesta. Työskentelin silloin opettajana Sibelius-Akatemiassa, ja tunsin nuoria säveltäjiä. Usko toimi enemmän juhlien yleisjohtajana ja huolehti vanhemmasta säveltäjäpolvesta”, Kortekangas kertoo.

”Ohjelmiston rakentaminen tapahtui keskustelun kautta. Minä ehdotin teoksia, mutta kokonaisuus oli Uskon hallinnassa. Hän hyödynsi meitä tietyissä tilanteissa, saattoi esimerkiksi todeta, että jossakin tietyssä konsertissa tarvittaisiin jotain kokeellisempaa näkökulmaa, jolloin tein ehdotuksia. Mutta Usko oli aina selvästi se kapteeni.”

Säveltäjä Olli Kortekangas oli mukana Tampere Biennalen taustavoimissa vuodesta 1994 lähtien; samana vuonna myös Jouni Kaipainen kuului taiteellisiin asiantuntijoihin.

Usko Meriläinen pyysi minut mukaan tuomaan tietämystä nuoremmasta säveltäjäpolvesta. Työskentelin silloin opettajana Sibelius-Akatemiassa, ja tunsin nuoria säveltäjiä. Usko toimi enemmän juhlien yleisjohtajana ja huolehti vanhemmasta säveltäjäpolvesta”, Kortekangas kertoo.

Monipuolinen ohjelmistoprofiili

Vielä muutamissa alkuvuosien festivaaleissa heijastui 1980-luvun suomalaista musiikkia värittänyt modernismin aalto; elettiin ns. Korvat auki –säveltäjien ensimmäisen sukupolven vahvan esiinmarssin aikaa. Kuitenkin jo 1990-luvun alkupuolella tyylillinen ilmapiiri alkoi avartua.

”Ensimmäisillä festivaaleilla ohjelma valikoitui esittäjäkeskeisesti. Otettiin mukaan sellaisia esittäjiä, joilla tiedettiin olevan ohjelmistossa uutta musiikkia, ja annettiin heille suhteellisen vapaat kädet. Pikku hiljaa 1990-luvun kuluessa vakiintui ajatus, että festivaalin kokonaisuuden piti olla selvemmin taiteellisen johdon käsissä”, Kortekangas kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen se oli tietysti välttämätön kehityskulku.”

Kuinka tietoisesti tyylillistä kirjoa pyrittiin laajentamaan? Ja kuinka vahvasti yleensä ilmapiirin avautuminen tiedostettiin?

”Nämä ovat sellaisia asioita joita ei välttämättä huomaa silloin, kun ne tapahtuvat, vaan vasta myöhemmin. Usko oli tyylillisesti hyvin avarakatseinen, vaikka itse hän edustikin selvästi modernismia.”

Suomen Säveltäjät ry oli vahvasti mukana Tampere Biennalessa, vaikka kovin suurta taloudellista panosta se ei voinutkaan antaa. Henkisesti ja taiteellisesti sen osallistuminen oli kuitenkin tärkeää, ja säveltäjät pitivät tapahtumaa arvossa.

”Joku kollega saattoi soittaa aamuyöstä kysyäkseen, miksei hänen teoksiaan soitettu Biennalessa. Myös Usko sai varmasti kuulla samasta asiasta. Mutta sehän vain todistaa, että säveltäjät pitivät tapahtumaa tärkeänä”, Kortekangas naurahtaa.

Jo alkuvuosina vakiintunut tapahtumien monipuolisuus jatkui 1990-luvulla. Uutena ilmiönä nousivat esiin lapsille ja nuorille kuulijoille suunnatut konsertit. Kortekangas korostaakin festivaalin laaja-alaisuutta.

”Tampere Biennale oli profiililtaan monipuolisempi kuin vielä noihin aikoihin melkoisesta esteettisestä ankaruudesta tunnettu Helsinki Biennale. Toisaalta työnjako oli selvä: Helsingissä soitettiin paljon ulkomaista musiikkia, Tampereella suomalaista. Aika pian syntyi kuitenkin myös ajatus ’vierasmaasta’, joista ensimmäiseksi valittiin Ranska.”

”Oli myös erilaisia toimintamuotoja, esimerkiksi paneelikeskusteluja järjestettiin usein, ja koulutusaspekti oli tärkeä. Otto Romanowski oli monena vuonna mukana johdattamassa elektronimusiikkiin. Tanssia oli usein mukana, ja vuonna 2000 se oli suorastaan teemana. Planetaariossa oli elektronimusiikkia, ravintoloissa oli iltaklubeja ja mukana oli myös performansseja. Oli aika kivoja alakulttuurimaisia läikähdyksiä siellä täällä. Ei ehkä aina tullut hirveästi ihmisiä paikalle, mutta tunnelma oli hyvä.”

Esiintyjien taso nousee

1990-luvulla elettiin Suomen musiikissa paitsi tyylillisen avautumisen myös esittävän säveltaiteen väkevää nousukautta. Näkyikö se Tampere Biennalessa?

”Ilman muuta. Aiemminhan oli ollut lähinnä Mikael Helasvuo ja muutama muu, jotka olivat profiloituneet vaativan nykymusiikin esittäjinä. Noteerasimme kyllä tason nousun, ja kehitys oli siinä suhteessa ihan käsittämättämän voimakasta. Paitsi että meillä oli sellaisia ryhmiä kuin Avanti!, myös sinfoniaorkesterit soittivat entistä paremmin, ja oli myös hyviä uusia kapellimestareita, jotka halusivat johtaa nykymusiikkia.”

Tason nousu heijastui myös kaupungin omiin esittäjävoimiin. Tampereen kaupunginorkesteri oli alusta lähtien keskeisenä voimavarana Biennalessa.

”Tamperelaisuus oli Uskolle tärkeä asia festivaalilla. Voisi kai sanoa että hän oli kaupungissa primus inter pares. Oli siis luonnollista että hänen musiikkiaan soitettiin. Silti siellä oli vahvasti edustettuna koko tamperelainen säveltäjäkunta. Uskolla oli toki ajatuksena, että Helsinki-keskeisyyttä ei korvattaisi Tampere-keskeisyydellä. Jos jotain aluepoliittista pyrkimystä oli, se koski pikemminkin koko maata. Oli vierailuja Lappeenrannasta, Oulusta, Lapista ja niin edelleen.”

”Tärkeää oli myös se, että Tampereelta alkoi nousta esiin lahjakkaita nuoria säveltäjiä ja heidän hoviesittäjiään kuten vuonna 2001 perustettu nykymusiikkiyhtye TampereRaw.”

Onko jäänyt mieleen jotain erityistapahtumia omalta kaudeltasi?

”Japanilaisten vierailu 1996 oli hieno, se teki vaikutuksen. Muistelen myös sitä intensiteettiä, joka juhlilla vallitsi, kun oli peräkkäin keskustelu, konsertti ja iltaklubi. Siellä sitten saattoivat istua saman pöydän ääressä kollegoina Erik Bergman ja kaksikymppiset opiskelijat.”

”Myös jotkut omien teosten esitykset ovat jääneet mieleen. Kun Tapiolan kuorolle sävelletty kantaesitettiin 1988 Tampereen tuomiokirkossa, Raija Malka oli tehnyt upean visualisoinnin, jossa kirkon iso ruusuikkuna valaistiin ulkoapäin palokunnan valonheittäjillä. Siinä käytettiin kirkon sähköjä, ja esityksen aikana sulakkeet paloivat kaksi kertaa. Erkki Pohjola ja kuoro jatkoivat musisointia pimeässä ikään kuin se olisi kuulunut suunnitelmiin. Se oli vaikuttavaa.”

Kimmo Korhonen

Tilaa uutiskirje

Saat uutiset, blogikirjoitukset ja parhaat ohjelmatärpit suoraan sähköpostiisi. Lähetämme kevään aikana noin viisi uutiskirjettä, ja voit perua tilauksesi milloin tahansa.