Usko Meriläisen aika Tampere Biennalen taiteellisena johtajana päättyi vuoden 2000 juhliin, jolloin hän oli Olli Kortekankaan ja Ilari Laakson kanssa yksi kolmihenkisen taiteellisen toimikunnan jäsenistä. Festivaali siirtyi uuteen aikaan, kun vuosien 2002-06 juhlilla taiteellisesta johdosta vastasi kaksikko Juhani Nuorvala – Ilari Laakso.
”Tiedän, että minua pyydettiin tehtävään siksi, että minun näkemystäni pidettiin sopivalla tavalla laaja-alaisena. Ajateltiin, että se takaisi taiteellisen diversiteetin, ja se olikin ihan oleellinen tavoitteeni juhlilla”, Nuorvala muistelee. ”Ilari Laakso taas on henkilö, jolla on hyvin kiinteät suhteet musiikkielämän instituutioihin ja joka tunsi tarkoin tamperelaisen musiikkielämän ja vaikutti siinä.”
Nuorvalalle jäi hyvä kuva kahden tasavertaisen taiteellisen johtajan systeemistä.
”Tämä kahden hengen duuma toimi meillä erittäin hyvin. Yritin ehdottaa sitä jatkuvaksi järjestelyksi siten, että joka festivaalilla olisi yksi uusi ja yksi vanha johtaja. Uudella tekijällä on aina oppimista, kun astuu Tampereen musiikkielämään.”
Nuorvala olikin vielä vuoden 2008 festivaalilla Lotta Wennäkosken neuvonantajana, mutta sen jälkeen on edetty yhden taiteellisen johtajan alaisuudessa.
Kohti laajempaa tyylikarttaa
Vaikka Tampere Biennale oli 2000-luvun alussa löytänyt jo omat, suurelta osin vakiintuneet muotonsa, koki festivaali Nuorvalan ja Laakson kaudella monia uudistuksia. Festivaali laajeni merkittävästi, mikä kasvatti yleisömääriä. Kun siihen asti vuotuiset yleisömäärät olivat pyörineet parhaimmillaan 2000 kuulijan molemmin puolin, oli vuonna 2002 kuulijoita 3290 ja seuraavalla festivaalilla jo 3703.
Yhtenä keskeisenä uutena piirteenä oli tapahtuman monipuolistuminen entisestään.
”Otimme kunnia-asiaksemme laajentaa säveltäjä- ja tyylikarttaa. Kävimme työhön ihan tilastollisesti ja katsoimme listoilta, keitä säveltäjiä juhlilla ei ollut soitettu”, Nuorvala kertoo.
Jo 1990-luvun festivaaleilla oli näkynyt tyylillisen spektrin laajentuminen, mutta nyt ajatusta vietiin pitemmälle. Nuorvalan mukaan tietoisena pyrkimyksenä oli luoda tapahtumasta suomalaisen musiikin katselmus, jolloin sen monipuolisuus vastaisi suomalaisen musiikin entistä pitemmälle edennyttä laaja-alaisuutta.
”Tätä voisi verrata esimerkiksi Suomen kuvataiteilijoiden vuosinäyttelyihin. On paljon eri säveltäjien teoksia, ei yhdeltä monta. On tietenkin haaste saada tällainen festivaali toimimaan, ja siinä voi auttaa esimerkiksi kevyt teemoittaminen.”
Uudenlaista esittäjävetoisuutta
Aiempaa laajemman tyylivalikoiman luomisessa Nuorvala ja Laakso hyödynsivät uudenlaista esittäjävetoisuutta. Se toteutui nyt eri tavalla kuin muutamilla ensimmäisillä festivaaleilla 1980-luvun lopussa.
”Suomi oli 2000-luvun alussa jo aivan täynnä loistavia uuden musiikin taitajia, jotka esittivät uutta musiikkia mielellään ja joilla oli laaja ohjelmisto”, Nuorvala toteaa.
”Me mietimme, keitä ja mitä yhtyeitä kutsumme pitämään konsertin. Sitten nojaudumme heidän ohjelmistoonsa kuitenkin ohjaillen sitä vastaamaan suunniteltua taiteellista linjaa. Tämä ajatus oli täysin erilainen kuin useimmilla uuden musiikin festivaaleilla, joilla taiteellinen johtaja kutsuu esittäjät paikalle ja kertoo, mitä teoksia pitää esittää.”
”Saatoimme myös tehdä niin, että emme antaneet vieraileville yhtyeille tiettyjä teoksia vaan laajemman valikoiman, josta he saattoivat itse valita.”
Uusia konserttimuotoja
Festivaalin uudistuminen näkyi myös aivan konkreettisesti uudenlaisina toimintamuotoina.
”Yksi uutuus, jota kokeilimme, olivat ilmaiset lounaskonsertit. Me emme yhtään tienneet, mitä tapahtuu, jos pitää suomalaisen nykymusiikin konsertin kirkossa arkipäivänä kello 12. Ne olivat ilahduttavia kokemuksia, sillä siellä oli paljon sellaisia kuulijoita, jotka eivät olleet festivaalin perusyleisöä”, Nuorvala muistelee.
Ehkä näkyvin uudistus Nuorvalan ja Laakson festivaaleilla oli jokailtainen elektroniklubi. Se osoittautui sikäli kestäväksi ajatukseksi, että se jatkui vielä Lotta Wennäkosken festivaaleilla vuosina 2008 ja 2010.
”Laji eli silloin hyvin viriilissä tilanteessa, myös Suomessa. Sen verran kiinnostavaa taidetta syntyi tällä harmaalla alueella klassisen elektronimusiikin ja muun elektronimusiikin välillä, että halusin tuoda sitä esiin.”
Balanescu Quartet elektroniklubilla 1.4.2004 © Maarit Kytöharju
”Elektroniklubin yhtenä ajatuksena oli myös se, että yleisö vähän sekoittuisi, ja jonkin verran sitä tapahtuikin. Elektronimusiikin yleisö on sellaista, että se voi käydä yhtä hyvin Jori Hulkkosen DJ-keikalla kuin kuunnella Otto Romanowskin musiikkia. Tampere Biennalen edustama nykymusiikkitapahtuma kaupunkifestivaalina elektroniklubeineen ja sekoittuvine musiikinlajeineen lanseerattiin myöhemmin uutena ilmiönä vuoden 2009 Musica nova Helsinki -tapahtumassa”, Nuorvala hiukan huvittuneena toteaa.
Uutta Tampere Biennalessa oli myös musiikkiteatteri, jota kuultiin ensimmäisen kerran 2002, kun Ooppera Skaala toi juhlille Kirmo Lintisen Voi vietävä –oopperan.
”Siinä oli monia haasteita. Esityksen pitää olla helposti kokoonpantava, ja se on silti kallista. Michael Baranin ohjaama Lumen valo –lauluyhtyeen visualisoitu ja dramatisoitu konsertti oli toinen näyttämöesitys samalla festivaalilla.”
Tilausteoksia
Yksi Nuorvalan sydäntä lähellä ollut asia olivat tilausteokset.
”Koska halusimme vaalia Uskon perusideaa uusintaesityksistä, tilausteokset eivät olleet mikään itsetarkoitus. Mietimme hyvin tarkkaan, mitä tilauksia teimme, ja tilaussävellyksemme onnistuivat hyvin. Esimerkiksi Jukka Tiensuun Umori vuonna 2004 oli sellainen. Kun ehdotimme Tiensuulle uuden teoksen säveltämistä UMO:lle, hän innostui niin, että siirsi jonkin kansainvälisen tilauksen myöhempään, jotta sai tehdä tämän. Myöhemmin Umori sitten sai arvostetun Teosto-palkinnon.”
Nuorvala nostaa Harri Vuoren sinfonietta-teoksen Myyttisiä kuvia toiseksi esimerkiksi onnistuneesta tilaushankkeesta:
”On erinomainen säveltäjä, joka ei ole sillä lailla parrasvaloissa kuin ansaitsisi, ja tilausteoksen ansiosta hän saa huomiota. Se tilaus täytti tehtävänsä”, Nuorvala toteaa.
Yksi Nuorvalan ja Laakson kauden tilaus oli suorastaan pioneeriteko, sillä vuoden 2006 Biennalessa kuultu Jukka Ruohomäen uusi teos oli festivaalin ensimmäinen elektronimusiikin tilaus.
Nuorvalan ja Laakson tilauspolitiikkaan sisältyi myös pedagoginen juonne.
”Koetimme saada aina vuosittain toisen tilaussävellyksen opiskelijamuusikoiden esitettäväksi. Ajatus oli se, että säveltäjä saattoi osallistua esittäjien kanssa harjoitusprosessiin. Parhaiten onnistui tässä suhteessa Olli Koskelinin jousikvartetto, jonka Pirkanmaan ammattikorkeakoulun jousikvartetti esitti. Olli tuli paikalle keskeneräisen teoksen kanssa ja kokeili asioita ja harjoitti teosta. Näin saatiin hienoja esityksiä, vaikka kyseessä ei ollut ammattilaiskvartetti.”
Kimmo Korhonen